Lääketieteen toimittajan yllätyssydänkohtaus paljasti, miten vähän hän tiesi naisten (ja miesten) yleisimmästä tappajasta.
Makaan sairaalasängyssä ja yritän käsittää, mitä tapahtui. Mutta pystyn keskittymään vain mielessäni pyöriviin laulujen sanoihin: Miley Cyrusin ja Mark Ronsonin Nothing Breaks Like a Heart (mikään ei säry kuin sydän)… Céline Dionin My Heart Will Go On (sydämeni jatkaa elämää)… Blondien Heart of Glass (lasisydän)… The Bee Geesin How Can You Mend a Broken Heart (miten korjata särkynyt sydän)… Stingin Be Still My Beating Heart (vaikene pamppaileva sydämeni)… Ei! Ei tuota viimeistä! En halua sydämeni vaikenevan. Ole kiltti ja jatka sykkimistäsi.
Siitä on vain muutama päivä, kun lintsasin töistä kauniina syyskuisena perjantaina. Päätin lähteä kotitoimistostani vaeltelemaan ympäri New Yorkia ja ottaa kiinni menetetyn työajan viikonloppuna. Päivä oli täydellinen. Sain kosmetiikkayrityksen tarjoaman ilmaisen kasvohoidon Herald Squarella. Söin herkullisen salaatin lounaaksi yhdessä lempiravintoloistani. Ostin uusia alusvaatteita lahjakortilla, jota olin kantanut mukanani kuukausia. Sitten, kun oloni oli täydellisen tyytyväinen ja mietin, mitä tekisin seuraavaksi, tunsin oudon tuntemuksen rinnassani.
Se ei ollut kipua. Se oli outo tunne. Joka jotenkin tuntui myös syvästi, huolestuttavasti väärältä. Tuntui kuin joku olisi kietonut joustavan siteen rintakehäni ympärille. Se puristi, mutta ei liikaa. Minut valtasi miltei eksistentiaalinen kauhu, että tuo joustava side voisi tappaa minut.
Kävelin rautatieasemalle ja suuntasin kotiin. Kotona join vähän vettä, istuuduin sohvalle ja yritin hengitellä syvään tyynenä pysytellen. Pian outo tuntemus haihtui ja yritin unohtaa, että sitä oli koskaan ollutkaan. Mutta viikon mittaan se palasi ja sitten taas hävisi. Joka kerta kun puristava tunne palasi, minuun iski paniikki. Ja sitten kun se hävisi, tunsin helpotusta ja yritin vakuutella itselleni, että se oli hävinnyt kokonaan. Mutta tiesin, ettei se ollut totta.
Sanomatta sanaakaan aviomiehelleni lähdin autolla paikalliseen päivystykseen. Olin miltei varma, että he pitäisivät minua naurettavana ja kertoisivat minun kärsivän vain ruoansulatusvaivoista. Tai ehkä ilmavaivoista. Mistä tahansa muusta kuin sydänkohtauksesta.
Itse asiassa kieltäydyin uskomasta oireisiin niin paljon, että olin vähällä jopa kävellä päivystykseen, jonne on kotoani yli kolmen kilometrin matka – vain jotta saisin päivittäisen kuntoilun suoritettua. Maalaisjärki kuitenkin voitti ja ajoin autolla.
Verikoe muutti kaiken
Päivystyksen vastaanottotiskin hoitaja ei olettanut oireitani ruoansulatusvaivoiksi. Heti kun he kuulivat minun puhuvan puristavasta tunteesta rinnassa, he saattoivat minut tutkimushuoneeseen ja kytkivät sydänfilmiin. Joku vilkaisi tuloksia ja jätti sitten minut yksin… ikuisuudelta tuntuvaksi ajaksi.
Minua ei ärsyttänyt, olin helpottunut. Järkeilin, ettei minua olisi jätetty yksin, jos sydänfilmi olisi paljastanut jotakin vakavaa. Kurkin tuloksia kansiostani, ja ne vaikuttivat viittaavan lieviin epäsäännöllisyyksiin, mutta ei mihinkään välittömään vaaraan. Mutta hoitaja oli ottanut myös verikokeen, ja kun sen tulokset tulivat, kaikki muuttui.
Veressäni oli troponiinia. Se on valkuaisaine, jota sydänlihas erittää, kun solut ovat vaurioituneet. Toisin sanoen minulla oli tai oli hiljattain ollut sydänkohtaus. Lisätutkimukset osoittivat, että osa sydämeni verisuonista oli miltei täysin tukossa. Se tarkoitti, ettei sydänlihakseni saanut tarpeeksi verta ja happea toimiakseen normaalisti.
Lääkäri tuli paikalle ja sanoi, että minulle tehtäisiin toimenpide, jossa verisuoniini asennettaisiin stentit, metalliset verkkoputket, jotka pitäisivät suoneni auki. Se oli vain lievästi kajoava toimenpide. Stentit ujutettaisiin ohuen putken avulla nivustaipeen valtimon kautta sydämeen. Siinä vaiheessa soitin miehelleni ja kerroin, mitä oli tapahtumassa.
Heräsin toimenpiteestä vain huomatakseni, ettei sitä ollut tehty. Valtimoni tukkeumakohdat olivat suonten risteyskohdissa eikä niihin voitu asentaa stenttejä. Minut piti siirtää toiseen sairaalaan kiireelliseen sepelvaltimon ohitusleikkaukseen, avosydänleikkaukseen.
Sydänkohtaus ja väärä turvallisuuden tunne
Tässä vaiheessa on mainittava, että olen lääketieteen toimittaja. Olen lähes koko elämäni kirjoittanut terveydestä, ja usein erityisesti naisten terveydestä. Tiedän varsin hyvin, että sydänsairaus on naisten – ja miesten – johtava kuolinsyy Yhdysvalloissa. Tiedän myös, mitkä ovat suurimmat riskitekijät, joten kuvittelin virheellisesti, ettei minun tarvinnut olla huolissani.
En tupakoi. Kolesterolini, verenpaineeni ja verensokeritasoni ovat matalat. Olin jopa pudottanut painoa melkoisesti puolitoista vuotta aiemmin ja kuntoilin säännöllisesti. Ruokavalioni ei ollut täydellinen, mutta melko terveellinen. Kuvittelin olevani turvassa, koska testitulokseni olivat hyviä eikä tiedossani ollut sukurasitteita. Tosin isäni oli kokenut sydänkohtauksen ja ohitusleikkauksen, mutta se oli tapahtunut yli 70-vuotiaana. Minä olin vasta kuusikymmentä. Totta puhuen sydänsairaus ei ollut käynyt mielessänikään.
Syöpä kyllä oli. Monet, monet sukulaiseni kautta sukupolvien olivat menehtyneet syöpään, usein hyvinkin nuorina. Olin tarkka siitä, että testautin itseni muun muassa paksusuolen syövän, rintasyövän, kohdunkaulan syövän ja munasarjasyövän varalta. Luulin, että kaikki oli hallussa. Vähänpä tiesin.
Saavuin suurempaan sairaalaan ambulanssikuljetuksella keskellä yötä. Jotenkin mieheni, poikani, vanhempani ja sisarukseni olivat jo siellä odottamassa minua. Tapasin kirurgini lyhyesti, kun hän oli kytkemässä minut sydänkeuhkokoneeseen. Kone pitäisi minut hengissä leikkauksen aikana. Katselin nukutusaineesta tokkuraisena miestä, joka sahaisi rintakehäni auki ja pitelisi käsissään sydäntäni samalla kun vasemmasta jalastani juuri äsken leikattuja valtimon palasia ommeltaisiin sydämeeni.
Seuraava asia, jonka muistan, oli herääminen heräämössä. Katsoin seinää ja mumisin, ettei päivämäärä ilmoitustaululla voi mitenkään olla oikein. Eikä se ollutkaan. Sairaanhoitaja kommentoi heti jollekin, että olen herännyt ja ”epätavallisen valpas”.
Minun käskettiin puhaltaa muovituubiin. ”Sinulla on nuoret keuhkot”, huomautti sairaanhoitaja. ”Ja ilmeisesti vanha sydän”, vastasin. Mutta koska sydämeni oli uudelleen verisuonitettu, ehkä se myös käyttäytyisi nuorekkaammin. Olin tavattoman iloinen, että olin aamun ensimmäinen potilas, joka pääsi tarkkailuhuoneesta osastolle sairaalahuoneeseen.
Ja niin päädyin sairaalasänkyyn listaamaan mielessäni laulukappaleita, joiden nimessä esiintyi sana sydän.
Sydänkohtaus ja toipuminen
Seuraavat päivät olivat epämiellyttäviä, sillä minua tutkittiin ja tökittiin ja minut kytkettiin lukuisiin piuhoihin, jotka tekivät sängystä kylpyhuoneeseen pääsyn valtaisaksi urakaksi. Nukuin paljon ja näin uskomattoman eläväisiä unia, joita edelleen pohdin. Yhdessä unessa olin juhlissa, joissa tapasin olympiavoimistelija Mary Lou Rettonin.
”Voi hyvänen aika, miten ihailenkaan sinua, olet niin vahva”, huudahdin. ”Ei, vaan sinä olet vahva!” hän vastasi.
Ei tarvinne olla psykiatri ymmärtääkseen tuon unen merkityksen. Toisessa unessa olin yksin yöllä kauniilla aukiolla Italiassa. Upeat, valkoiset marmorirakennukset ympäröivät aukiota ja heijastettuna niihin toistui kuvia japanilaistaiteilija Hokusain puupiirroksesta Suuri aalto. Se oli elämäni kaunein paikka enkä olisi koskaan halunnut lähteä sieltä pois. Mietin jälkeenpäin, olikohan tuo uni sellainen, josta kuolemanrajakokemuksen kokeneet puhuvat, vaikka en tietääkseni ollut missään vaiheessa lähellä kuolemaa sairaalassa ollessani.
Muutama päivä leikkauksen jälkeen piuhat poistettiin. Lääkäreiden mielestä elintoimintoni olivat hyvät, ja sairaalan kuntoutusasiantuntija oli tyytyväinen, että pystyin kävelemään itse. Pääsin kotiutumaan. Mieheni ajoi ja minä istuin ohjeiden mukaisesti takapenkillä puristaen tyynyä rintaani vasten suojana. Olin keskittynyt selviytymiseen ja pidätellyt tunteitani päiväkausia, joten itkeä vollotin holtittomasti koko kotimatkan.
Sydänkohtaus muutti käsitykseni terveydestä
Olisi tehnyt mieli ottaa rennosti hetken aikaa, mutta miehelläni oli muita suunnitelmia. Ensimmäisenä listalla oli kävely puistossa. Vaikka olen aina rakastanut kävelemistä, se tuntui nyt huteralta. Oli heikko olo. Siitä huolimatta mieheni ehdotti, että kävelemme ainakin yhden kierroksen puistossa, vajaan kilometrin. Seuraavana päivänä kävelimme puolitoista kilometriä. Näköjään olin nyt sitoutunut mieheni ohjaamaan toipumissuunnitelmaan. Oikeasti olen todella kiitollinen hänen kannustuksestaan.
Kun sairaanhoitaja tuli kotikäynnille arvioimaan leikkauksen jälkeistä toipumistani, hän arveli minun tarvitsevan kävelytukea. Sanoin, ettei se olisi tarpeen. Hän pyysi minua näyttämään, kuinka kävelen raput ylös ja alas. Pinkaisin raput ylös ja alas niin nopeasti kuin pystyin. Eipä tarvinnut enää puhua kävelytuesta
Aloitin sydänkuntoutuksen paikallisessa sairaalassa heti, kun minut kelpuutettiin mukaan, vähän yli kuukausi leikkauksen jälkeen. Jälleen kerran sain huomata, ettei lääketieteen toimittajan tietämykseni ollut antanut minulle riittävää kuvaa sydänsairauksia sairastavista ihmisistä ja kuntoutujista. Luulin, että minä kuntoilisin siellä ainoana pienikokoisena ja suhteellisen nuorena huomattavasti vanhempien ja isokokoisten miesten joukossa. Mutta todellisuus oli paljon moniulotteisempi.
Myös nuori voi saada sydänkohtauksen
Kuntoutuksessa oli pitkä, hoikka ja tyylikäs nainen, joka oli mennyt hammaslääkäriin valittamaan hammassärkyä ja leukakipua. Koska hammaslääkäri ei ollut löytänyt mitään vikaa, hänet määrättiin välittömästi ensiapuun. Kyllä vain, hänellä oli ollut sydänkohtaus.
Siellä oli nuorehko mies, joka kieltäytyi luopumasta urheilullisen erä-äijän tyylistään. Hän yritti aina nostaa suurimpia saatavilla olevia painoja.
Erään pikkuruisen vanhemman rouvan seurana oli aina huomaavainen aviomies. Rouvan oli vaikea nostaa edes kilon painoja, mutta hän piti sitä vain yhtenä monista terveydellisistä ongelmistaan, sillä hänellä oli niitä lukuisia.
Meistä tuli melkoisen monenkirjava ja toinen toistamme tukeva kuntoharjoitteluryhmä.
Käytimme kuntoilulaitteita vuorotellen, mutta yksikään paikalle saapuva ei voisi erehtyä pitämään paikkaa tavallisena kuntosalina. Ensinnäkin meidän kaikkien rintakehiin oli kytketty elektrodeja. Seinällinen näyttöruutuja välitti dataa meistä huolehtiville sairaanhoitajille ja kuntoutusasiantuntijoille.
Kehoni tervehtyi, mutta mielelläni oli vaikeuksia ymmärtää tapahtunutta. Miten voisin luottaa kehooni enää? Voisinko koskaan enää kuntoilla tai kävellä ilman seurantaa ja vailla huolta siitä, että sama tapahtuisi uudelleen? Sydänkuntoutuksen fyysinen puoli toimi hienosti, mutta miksei psyykkiseen puoleen kiinnitetty mitään huomiota? Selviytymisen riemun jälkeen oli sopeuduttava uuteen itseen, joka ei toivon mukaan ollut entistä heikompi.
Ylpeänä nopeasta kävelystäni saatoin kiihdyttää vauhtia juoksumatolla, kunnes joku sairaanhoitajista komensi minua hidastamaan. En saanut häntä uskomaan, että tuntui vain niin hyvältä voida jälleen liikkua sillä tavoin. Joka kerta kun joku ryhmästä sai kuntoutuksen päätökseen, meillä oli juhlat, joissa jaettiin todistus ja tarjoiltiin terveellisiä herkkuja.
Sydänkohtaus opetti, etten ole poikkeus
Olen erittäin onnekas, että leikkaus ja kuntoutus sujuivat hyvin eikä sydänlihakseeni tullut juuri mitään vauriota. Minut katsotaan terveeksi. Otan lääkkeeni tunnollisesti, olinhan aikoinaan partiotyttö. Lääkkeitäni ovat statiini (pitää kolesterolini alhaisena), beetasalpaaja (pitää verenpaineeni alhaalla) ja pieni annos aspiriinia (ehkäisee verihyytymiä). Joudun todennäköisesti syömään näitä lääkkeitä lopun ikääni. Olen säätänyt ruokavaliotani vielä terveellisempään suuntaan. Vieläkään se ei ole täydellinen (hiilihydraatit!). Löysin itselleni sopivan sydäntautilääkärin, joka tarkistaa verikokeen ja fyysisen kuntoni puolivuosittain. Mitään liikuntarajoitteita minulla ei ole.
Olin kysynyt lääkäriltä ennen sairaalasta lähtöä, voisinko alkaa harjoitella maratonia varten, jos haluaisin. Hän vastasi ”kyllä”. Sanoin: ”En oikeasti halua, mutta hyvä tietää, että voisin.”
Olen yrittänyt ymmärtää, miksi sain sydänkohtauksen, mutta kukaan ei osaa vastata muuta kuin että todennäköisesti se johtui geeneistä. Olen sittemmin saanut selville, että äitini puolella on enemmän sydänsairauksia kuin tiesinkään. Sairaudet eivät ole reiluja. Lukuisat ihmiset noudattavat terveitä elämäntapoja ja saavat silti pitkäaikaissairauksia. Toiset syövät pekonijuustohampurilaisia ja läiskivät voita leivän päälle, mutta eivät päädy sairaalaan. Tunnen aivan liian monta ihmistä, jotka kuolivat aivan liian nuorina tekemättä mitään sellaista, mikä olisi selittänyt kuoleman. Tiedän olevani onnekas, sydänkohtauksestani huolimatta.
Päällimmäinen tunteeni on kuitenkin, että olin idiootti. Kun ottaa huomioon, mitä kaikkea lääketieteen toimittajana tiesin, miksi oletin olevani turvassa naisten yleisimmältä tappajalta? Miksi kuvittelin olevani poikkeus?
Kirjoitin tämän esseen saadakseni kaikki, kaikkialla uskomaan, ettei sydänterveyttään kannata laiminlyödä. Vaikka söisi terveellisesti ja kuntoilisi, ei pidä olettaa, että säästyisi ongelmilta loputtomiin. Jokaisen tulisi tuntea sydän- ja verisuonisairauksien riskitekijänsä, kuten sukurasitteet, ja käydä lääkärissä vuosittain tarkistuttamassa sydänterveytensä. (Lisätietoa sydänterveydestä: Suomen sydänliitto, www.sydan.fi)
Sydänkohtaus ei unohdu
On kulunut yli kuusi vuotta siitä kun ”täydellinen” päiväni New York Cityssä muuttui elämäni kauheimmaksi. Ajattelen tapahtunutta yhä lähes päivittäin. Se ei johdu terveydentilastani, sillä oloni on mainio ja terve. Muistan tapahtuneen joka aamu ja ilta, kun otan lääkkeeni ja joka kerta, kun olen ystävieni kanssa ulkona syömässä ja minun on kieltäydyttävä ruoista, joita minun ei pitäisi syödä.
Muistan tapahtuneen myös aina kun käyn suihkussa ja pukeudun aamuisin, kun huomaan kaksikymmentäsenttisen arven keskellä rintaani, vaikkakin se on hiipunut miltei näkymättömiin. Nämä seikat muistuttavat päivittäin myös siitä, miten hyvä oloni on ja miten onnekas olin saadessani hyvää lääketieteellistä hoitoa. Arvostan yli kaiken ihanaa miestäni ja poikaani, mahtavia vanhempiani ja sisaruksiani ja uskomattomia ystäviäni, jotka kaikki auttoivat minua selviytymään kuukausista leikkauksen jälkeen. Olen myös kiitollinen siitä, kuinka paljon opin tästä kokemuksesta, jota olisin halunnut välttää viimeiseen saakka.
Ennen kaikkea tunnen olevani etuoikeutettu, kun voin journalistina käyttää kokemustani viestini välittämiseen mahdollisimman monelle ihmiselle. Toivon mukaan he eivät joudu kokemaan samaa. Itse olen päättänyt, että sydämeni jatkaa pamppailuaan vielä pitkään.
Kirjoittanut: Melinda Lawrence * nimi muutettu
(Julkaistu alunperin Valitut Palat -lehdessä 2/2026)
Lue lisää:
Syö tätä marjaa joka päivä ja elät tutkimusten mukaan pidempään
Ulkoilu parantavaa sydänterveyttä talvellakin
Paras ruokavalio painonpudotukseen
