Automme hajosi erään naisen talon edessä Ranskan Gironden alueella Libournen kaupungissa, erittäin kaukana kotoamme. Katsottuamme konepellin alle totesimme nopeasti tyttöystäväni kanssa, ettemme pystyisi jatkamaan matkaa kovinkaan pian. Silloin talon omistaja astui ovestaan ja huikkasi: ”On perjantai-ilta ja kaikki korjaamot ovat kiinni. Minulla on pihassani asuntovaunu, jota voitte käyttää.” Hän tarjosi meille illallisen ja yösijan. Seuraavana päivänä, sillä aikaa kun mekaanikko korjasi autoamme, hän ajelutti meitä pitkin Saint-Emilionin viinialueita. Vielä enemmän kuin naisen vieraanvaraisuus, minua hämmästytti sen luonnollisuus. Hyväntahtoisuus ikään kuin huokui hänestä. Hän opetti minulle, ettei ole mitään yksinkertaisempaa kuin muiden auttaminen.
Etienne van Ceulen, Brysseli, Belgia
Olin köyhänä teini-ikäisenä saanut ostettua itselleni mopedin työskenneltyäni monta vuotta kaikkina koulun loma-aikoina. Eräänä päivänä bensiinin loputtua työnsin mopedini huoltoasemalle ja koska minulla oli hyvin vähän rahaa (olin sotaorpo), pyysin saada litran polttoainetta. Huoltoasemanpitäjä katsoi minua nenänvarttaan pitkin ja naurahti, ettei aikonut avata kahden litran kanisteria vuokseni (siihen aikaan tarvitsemaani polttoainetta myytiin tuollaisissa kahden litran kanistereissa). Poistuin paikalta turhautuneena, mutta parinsadan metrin päässä eräs pakettiauto pysähtyi kohdalleni. Kuljettaja rullasi ikkunansa auki ja antoi minulle viiden frangin setelin, jolla tuohon aikaan sain täyden tankillisen, ja sanoi: ”Kuulin, kuinka tuo nainen kohteli sinua. Ota tämä ja käy tankkaamassa toisella huoltoasemalla.” Olin niin ällistynyt, että mumisin hämmentyneet kiitokseni. Olen nyt 68-vuotias, mutten ole milloinkaan unohtanut tuota anteliasta ja pyyteetöntä elettä.
Claude Lefèvre, Bourganeuf, Creuse, Ranska.
Saavuin Pariisiin 22-vuotiaana toteuttamaan toiveeni trapetsitaiteilijaksi tulemisesta. Minulla ei ollut mitään käytännön suunnitelmaa, rahaa tai sukulaisia Pariisissa. Löysin itseni asumasta pienessä asuntovaunussa sen sirkuksen vieressä, jossa kävin trapetsitunneilla, ja työskentelin maalareiden alastonmallina maksaakseni päivittäiset oppituntini. Eräänä talvipäivänä minulle tokaistiin, että joutuisin lähtemään asuntovaunusta. Tunsin olevani eksyksissä ja harkitsin jopa lähteväni Pariisista. Muutamaa tuntia myöhemmin eräs taiteilija jonka kanssa työskentelin, esitteli minut ystäväpariskunnalleen, joka sanoi: ”Kuulimme tilanteestasi. Voit asua talossamme kuukauden verran, kunnes keksit ratkaisun.” Olin hämmästynyt ja hieman myös huolissani. Ketä nämä ihmiset oikein olivat? Pian kuukausi muuttui kahdeksaksi, ja näistä ihmisistä tuli ystäviäni. He tarjosivat minulle mahdollisuuden toteuttaa unelmani eivätkä odottaneet vastapalvelusta. Nyt asun jälleen kotimaassani Israelissa ja johdan omaa trapetsikouluani.
Dikla Rozen, Haifa, Israel
Olin nuori journalisti ja unelmoin harjoittelupaikasta oppiakseni ammatin salat. Lähetin satoja hakemuksia, mutta sain ainoastaan yhden vastauksen. Se oli Tamar Golanilta, joka oli israelilaisen Maariv-päivälehden Pariisin-kirjeenvaihtaja. Hän ei tuntenut minua, mutta pyysi minut kanssaan juttelemaan ja otti minut harjoittelijakseen kahdeksi kuukaudeksi. Hän opetti minulle valtavasti. Viimeisenä harjoittelupäivänäni sanoin hänelle, etten milloinkaan pystyisi korvaamaan hänelle kaikkea mitä hän on hyväkseni tehnyt. Nainen vastasi: ”Et pystykään. Mutta tulet siirtämään minulta oppimaasi eteenpäin toisille ja kiität minua sillä tavoin.” Tuo kommentti muutti pysyvästi toimintatapojani. Aina kun ehdin, pyrin omistamaan aikaani muille.
Cendrine Barruyer, Versailles, Ranska.
Lunta satoi paksuina hiutaleina tuona talvi-iltana. Koko kaupunki oli peittynyt paksuun lumivaippaan ja liikkuminen oli hankalaa niin julkisilla liikennevälineillä kuin jalkaisin. Olin linja-autossa matkalla illalliselle tyttöystäväni kanssa. Noustuani linja-autosta näin että hänen talolleen laskeva tie muistutti pulkkamäkeä. Miten ihmeessä pääsisin sen alas? Liukastuin jo yhden varovaisen askelen otettuani. Silloin viereeni pysähtyi auto, kuski rullasi ikkunan auki ja kysyi mihin olin matkalla. ”Tuonne tien päässä olevalle talolle vain”, vastasin surkeana. ”Näin liukkaalla se on turhan riskialtista”, hän tokaisi. ”Hyppää kyytiin, ajan korttelin ympäri ja kurvaan talon kulmalle.” Hänen tarjouksensa osoittautui erittäin anteliaaksi, sillä alueella on paljon yksisuuntaisia katuja ja hän joutui ajamaan aikamoisen lenkin heittääkseen minut määränpäähäni.
Danièle Herzog, Zurich, Sveitsi
Taisin olla 18-vuotias ja ensimmäisellä pidemmälle suuntautuneella ulkomaanreissulla. Minä, pieni ranskalaistyttö, olin vihdoinkin New Yorkissa! Hypnotisoiduin kaupungin valtavuudesta ja häkellyin sen jättimäisestä mittakaavasta. Ihailin pilvenpiirtäjien huippuja ja pidin katseeni jatkuvasti suunnattuna yläviistoon, kun erään suojatien kohdalla katsoin väärään suuntaan. Tunsin jämäkän otteen tarttuvan puseroni kaulukseen samalla kun keltainen taksi, joka taatusti olisi jyrännyt ylitseni, kaasutti editseni. Tunsin auton ilmavirran jaloissani ja tajusin, että joku oli juuri pelastanut henkeni. Käännyin kohti tuntematonta hyväntekijääni ja mumisin kiitokset paksulla ranskalaisaksentillani. Mies hymyili ja vähätteli tekoaan vastaamalla ylimalkaan: ”Ei kestä.” Sitten valo vaihtui vihreäksi ja mies hävisi väkijoukkoon, enkä enää nähnyt häntä. Me kumpikin jatkoimme tahoillamme elämiämme – minä sitä jonka hän oli juuri pelastanut.
Claire Mohn, Basel, Sveitsi
Vuonna 2009 olimme vaimoni kanssa pyöräreissulla Limburgissa (Alankomaiden eteläisimmässä provinssissa), kun vaimoni pyörästä puhkesi rengas. Se sattui juuri erään pienen talon portin edessä. Talosta astui vanha mies seisomaan portille ja katselemaan meitä ystävällisen näköisesti. Hänen seuratessaan touhujamme otin paikkaussarjan ja aloin irrottaa rengasta. Kun sain työni tehdyksi, mies aukaisi portin ja asteli luoksemme.
”Voinko kysyä erään asian?” hän tiedusteli.
”Toki.”
”Oliko isäsi nimi Harrie Veen?”
Hämmästyneenä vastasin kieltävästi ja olin jo kysymässä, että miksi hän sellaista kyselee, kun äkisti tunsin sisäisen kelloni soivan. ”Hetkinen”, sanoin, ”Äitini on kertonut, että isäni kuului sota-aikana vastarintaliikkeeseen ja hän käytti itsestään tuohon aikaan nimeä Harrie Veen.”
Miehen kasvot kirkastuivat ja silmät suurenivat. ”Hän pelasti henkeni”, mies nieleskeli. ”En edes tuntenut häntä, mutta hän oli oikeassa paikassa juuri oikeaan aikaan.”
Isäni työskenteli paikallisessa ruoanjakeluosastossa, mikä tarkoitti sitä että hänellä oli yhteyksiä saksalaisiin virkamiehiin kun hän toimi maan alla. Hän ei paljastanut minulle yksityiskohtia, mutta jotenkin hän oli saanut selville, että tämä mies tultaisiin pidättämään.
Kun saksalaiset sotilaat kolkuttivat etuoveen, isäni onnistui kuljettaa mies takaovesta ulos ja piilottaa hänet läheisen aluskasvillisuuden sekaan. Myöhemmin hän vei tämän rautatiesillan yli joen toiselle puolelle turvalliseen taloon.
”Se tapahtui keskellä yötä”, mies jatkoi. ”Luodit viuhuivat edestakaisin Maas-joen ylitse. Englantilaiset olivat jo lähellä ja sodan loppu häämötti. Pysyttelin turvatalossa useamman kuukauden. Selviydyin Harrie Veenin ansiosta.”
Miehen silmät kyyneltyivät. ”Sodan jälkeen yritin jäljittää häntä vuosien ajan kiittääkseni häntä. Ja nyt, loppuni jo lähestyessä, tapaan hänen poikansa. Voiko tämä olla sattumaa?”
Lähtiessämme mies pyysi vielä nimiämme ja osoitettamme. Noin vuotta myöhemmin saimme roermondilaiselta notaarilta kirjeen. Meitä pyydettiin saapumaan toimistolle koskien herra Maesin testamenttia, jossa hän oli jättänyt Harrie Veenin pojalle huomattavan rahasumman.
Ad Goltstein, Beek, Alankomaat
Tapahtui vuonna 1979 Brysselin kehätiellä, lähellä Groot Bijgaardenin liikenneympyrää. Tiellä ei ollut hätäkaistaa. Vanha työsuhdeautoni pomppasi puhjenneen renkaan johdosta vasemmalta kaistalta oikeanpuolimmaiselle. Oli synkkä syyskeli.
Renkaan pultit olivat ruosteiset ja jumissa. Pulttiavaimeni vääntyi kun painoin sitä liian lujaa. Liikenne viuhui aivan vieressäni. Lähellä oli poliisin liikennevalvontapiste, mutta sieltä ei kuulunut apujoukkoja, todennäköisesti siksi että satoi. Sitten eräs Belgian ranskalaisalueelta oleva auto pysähtyi perääni ja sieltä astui ulos mies pulttiavain kädessään. Sanaakaan sanomatta hän avasi yhä kiinni olevat kolme pulttia. Vaihdoin renkaan ja mies kiristi sen neljä pulttia. Olin kiitollinen avusta ja tarjosin miehelle 100 frangia. Hän epäröi hetken, mutta otti sitten rahat ja samalla tavoin kuin oli saapunutkin, häipyi sanomatta sanaakaan.
Jean Philips, Zele, Belgia
Vietin lokakuussa 2015 vaimoni kanssa pari päivää New Yorkissa. Ensimmäisenä iltana lähdin kävelylle siksi aikaa kun vaimoni lepäsi hotellissa. Paluumatkalla ajattelin ostaa noin 30 dollarin arvoisen metrokortin maanalaisen asemalta. Lipun sijaan kone printtasi ilmoituksen, jossa kerrottiin että lipun saaminen oli sillä hetkellä mahdotonta, ja että minun pitäisi soittaa palvelunumeroon tai lähettää sähköpostia, jossa selittäisin tapahtuneen. Raha palautettaisiin minulle seuraavien päivien aikana. Palvelunumero tuuttasi varattua. Viereisellä lippuautomaatilla oleva nainen kysyi, voisiko hän olla avuksi. Kerroin hänelle hankalan tilanteeni, ja hän neuvoi, että seuraavalla metroasemalla olisi maanalaisen virkailija, joka osaisi auttaa minua. Vaikka nainen oli noin seitsemänkymppinen ja liikkui huonosti, hän lähti mukaani. Virkailija osoittautui haluttomaksi auttamaan, mikä raivostutti kumppaniani suuresti. Hän sanoi, että newyorkilaiset olivat ystävällistä kansaa, ja että tämä lasikopissaan istuva tärkeilijä oli räikeä poikkeus. Vaimoni ja minun oli määrä jatkaa reissuamme kolmen päivän päästä, joten päätin että tuo 30 dollaria sai luvan olla menetetty.
Olin juuri tekemässä lähtöä tuon vanhemman rouvan seurasta, kun hän pyysi nähdä koneen minulle tulostaman ilmoituksen. Hän luki sen ja sanoi: ”Annan sinulle 30 dollaria ja hankin sen takaisin metroyhtiöltä.” Protestoin ja sanoin etten halunnut hänen joutuvan näkevän niin paljon vaivaa, mutta hän vaatimalla vaati. Palasin hotellille iloisena 30 dollarini kera. En ollut niinkään iloinen rahasta, vaan siitä, että noin ystävällisen ihmisen tapaaminen ei todellakaan ole jokapäiväistä.
Manfred Gölter, Pirmasens, Saksa
Vietimme kumppanini kanssa vuodenvaihdetta lomareissulla Keniassa. Olimme suunnitelleet safaria, joka varattaisiin paikan päällä ja maksettaisiin luottokortillani. Varatessamme safaria huomasin, että olinkin luottokorttini sijaan ottanut Autoliiton kortin mukaani. Meidän olisi täytynyt käyttää lähes kaikki mukanamme ollut käteinen maksaaksemme safarin, eikä meille olisi jäänyt rahaa hankkia tuliaisia lapsillemme ja lapsenlapsillemme. Apuumme riensi eräs pari päivää aiemmin tapaamamme aviopari. He lainasivat meille rahat tuosta vaan, ja pyysivät ainoastaan osoitteemme vakuudeksi. Maksoimme tietenkin lainan heti kotiin päästyämme. Nuo kaksi olivat todellisia enkeleitä valeasuissaan. Ilman heitä lomastamme olisi jäänyt puuttumaan paljon. Olemme heille ikuisesti kiitollisia.
Bärbel Krämer, Wiesbaden, Saksa
Olin kaksi vuotta sitten lonkkaleikkauksessa. Jouduin käyttämään melko pitkän aikaa kyynärsauvoja ja kulkemaan lyhyin askelin. Noin neljän viikon kuluttua leikkauksesta minulla oli tärkeä tapaaminen Karlsruhessa. Koska en voinut ajaa, otin junan sinne. Pääteasemalla rako junanvaunun ja asemalaiturin välissä oli melko suuri. En uskaltanut astua sen yli, koska pelkäsin kaatuvani. Seisoin siinä ja aloin käydä entistä hermostuneemmaksi, sillä tiesin että juna lähtisi kohta paluumatkalle. Yhtäkkiä tunsin vahvat käsivarret kainaloideni alla ja kaksi raavasta nuortamiestä nostivat minut asemalaiturille. Kiitin heitä vuolaasti ja he näyttivät olevan arabeja. ”Allah käskee meidän auttaa sairaita ja vammaisia”, he vastasivat. He toivottivat minulle hyvää päivänjatkoa ja hävisivät muiden matkustajien joukkoon. En ole milloinkaan unohtanut tuota tapausta, joka on vaikuttanut suuresti asenteeseeni muslimeja kohtaan.
Gottfried Zurbrügg, Zell am Harmersbach, Saksa
