Itämeren suunnalta puskee viileä tuuli, kun kävelen Tukholman vanhastakaupungista trendikkääseen Södermalmin kaupunginosaan. On myöhäinen lauantai-iltapäivä toukokuussa, ja olen menossa päivällisille. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään tavallinen illallinen kavereiden kanssa, vaan emäntänä toimii sosiaalisen moniarvoisuuden kannattaja Ebba Åkerman, ja kaikki vieraat tapaavat toisensa ensimmäistä kertaa.
Illan viimeisetkin koleudenrippeet katoavat kun Ebba avaa ovensa. Tapaamme ensimmäistä kertaa kasvokkain, mutta omenaposkinen 31-vuotias tervehtii minua kuin vanhaa ystävää, kohteliaisuuksien ja ystävällisen kädenpuristuksen saattelemana.
Olen viidestä vieraasta ensimmäisenä paikalla. Hän kehottaa minua laittamaan kenkäni eteisen sotkuisen pöydän alla lojuvaan kenkäkasaan, sitten seuraan häntä keittiöön missä hän on pesemässä sekalaisia astioita. Yrttipurkit kilpailevat tilasta notkuvilla pöydillä.
Tulin kuulemaan tarkemmin Ebban aloitteesta tuoda maahanmuuttajia ja syntyperäisiä ruotsalaisia saman ruokapöydän ääreen. Viimeisen puolentoista vuoden aikana hän on auttanut yli 400:n päivällisen järjestämisessä Tukholmassa. Hän kutsuu aloitettaan nimellä Kutsujen ministeriö. ”Nimi oli hauska vitsi, tökkäys ruotsalaisia demokraattisia instituutioita kohtaan,” Ebba kertoo. Se kuitenkin kiinnitti median mielenkiinnon ja teki Ebbasta pienen julkkiksen. Ebba sanoo itseään osuvasti Päivällisten ministeriksi.
Kaikki alkoi kaksi vuotta sitten, kun hän ryhtyi ruotsinopettajaksi maahanmuuttajille. Se oli ilmainen palvelu, osana hallituksen kaksivuotista sopeuttamisohjelmaa pakolaisille ja heidän perheilleen. Yli 250 000 ihmistä, mukaanlukien useita sodan runtelemasta Lähi-Idästä sekä Afrikan sarvesta, ovat saaneet oleskeluluvan Ruotsiin viimeisen viiden vuoden aikana. Monet siirtolaiset asuvat Tukholmassa suurilla kerrostaloalueilla lähiöiden ulkoreunoilla.
Puhuessaan oppilaittensa kanssa Ebba pian huomasi, että vain harva oli käynyt syntyperäisen ruotsalaisen kotona. ”Eräskin oppilas kertoi minulle, että asuminen Norsborgissa ei juurikaan eronnut asumisesta Afganistanissa,” hän huokaa.
Ebbaa vaivasi se, miten eristyksissä maahanmuuttajat elivät Ruotsissa, mutta hän ei keksinyt ratkaisua ongelmaan. ”Sitten eräänä päivänä istuin junassa kuuntelemassa podcastia, jonka aiheena oli kuusi erottavaa askelta (teorian mukaan kenet tahansa voi yhdistää keneen tahansa toiseen ihmiseen kuudesta lenkistä muodostuvan yhteysketjun välityksellä). Aloin pohtia, josko minä olisin se tyyppi, joka yhdistää maahanmuuttajat syntyperäisiin ruotsalaisiin,” Ebba sanoo.
Ensin kysyin oppilailtani, haluaisivatko he ruokailla ruotsalaisen kanssa. He olivat aluksi hämmentyneitä, mutta kun selitin että kyseessä olisi ilmainen tilaisuus tutustua ruotsalaisiin ja harjoitella kieltä, puolet heistä kiinnostui,” Ebba sanoo.
Ebba otti selvää kuka haluaisi järjestää päivälliset ja kuka vain käydä niillä, mihin puhelinnumeroon voisi ottaa yhteyttä, mikä päivä sopisi kenellekin, sekä mitä ruoka-aine allergioita tai ruokavalioita osallistujilla oli. Hän värväsi ruotsalaisia ystäviään mukaan projektiin ja sovitti ihmisiä yhteen sen perusteella, mitkä päivät sopivat kenellekin, kuinka pitkä matka oli kodista toiseen, ja jos lapsiakin oli, hän otti lasten iät huomioon.
Alkuvuodesta 2014 kamerunilainen perhe järjesti ensimmäiset päivälliset. Vieraina olivat Ebban ruotsalaiset ystävät, Jenny ja Olof. ”Olin aika hermostunut. Löytävätkö he perille? Ymmärtävätkö he toisiaan?” Ebba muistelee. Päivälliset sujuivat kuitenkin hyvin, ja kun Jenny laittoi illalla muutaman kuvan illasta Instagramiin, Ebballa oli mahtava olo. ”Vau, se toimii,” Ebba ajatteli.
Seuraavaksi saapuu Kami Montgarde, pitkä 26-vuotias opiskelija, jolla on isot mustat silmälasit ja mustat kiharat. Ebba ohjaa hänet sisään. Iranissa syntynyt Kami on tullut Ruotsiin lapsena ja hänelle on myönnetty Ruotsin kansalaisuus. Hän oli yksi ensimmäisistä ihmisistä, jotka tarjoutuivat pitämään päivälliset.
Istuessaan viereeni Ebban pöydän ääreen Kami sanoo näiden päivällisten olevan lähellä hänen sydäntään hänen perheensä maahanmuuttajina kokemien asioiden takia sekä sen naisen takia, jota hän kutsuu ruotsalaiseksi isoäidikseen. Karin oli ensimmäinen ruotsalainen, joka kutsui hänen perheensä päivälliselle heidän paettuaan Iranista vuonna 1991. Karin oli kopauttanut Kamin äitiä olalle jumppatunnilla. ”Mieheni on työskennellyt Teheranissa. Puhun kieltäsi, mikset tulisi perheesi kanssa päivälliselle?” Karin oli kysynyt.
”Karinin kautta tutustuimme ruotsalaiseen kulttuuriin. Hän kutsui meidät kylään jouluna ja juhannuksena. Hänen ansioistaan kuulimme vanhoja ruotsalaisia lauluja ja näimme kansallispukuja. En ole koskaan tuntenut itseäni täällä ulkopuoliseksi,” Kami sanoo.
Kokemuksistaan huolimatta Kami ei pystynyt ihan rennosti järjestämään päivällisiä maahanmuuttajille. ”Pelkäsin että he eivät tykkää kokkauksistani,” hän naurahtaa.
Ebba on hiljaa kuunnellut Kamin kertomusta, mutta nyt hän katsoo ylös keittiötasolla valmistelemistaan alkupaloista. ”Ruuan ei pitäisi olla este, mutta joskus niin vain on,” hän sanoo. Eräs ruotsalainen perhe hankki vaivalla poronlihaa päivälliselle, mistä seurasi polveileva keskustelu siitä oliko liha halal (ilmeisesti poronliha voi olla). Toinen makedonialainen pariskunta pyysi isoäidiltään kokkausohjeita Skypen välityksellä, etteivät he vain tuottaisi pettymystä ruotsalaisille vierailleen.
”Mitä vikaa spagetissa on?” kysyy Ebba ojentaen meille vaahdottunutta keittoa pienissä kupeissä sekä näkkileipäkanapeita, joissa on päällä punajuurta ja vuohenjuustoa. ”Ruuan pitäisi houkutella ihmiset saman pöydän ääreen tutustumaan toisiinsa, etenkin kun kyseiset ihmiset eivät ikinä olisi edes tavanneet toisiaan ellei päivällisiä olisi järjestetty.”
Nyt on saapunut Ebban toinenkin ruotsalainen ystävä, Ellen Leijonhufvud, 31-vuotias digitaalinen suunnittelija. Kaksi afganistanilaista vierasta soittavat kertoakseen eksyneensä matkalla, mutta olevansa kohta perillä. Keittiössä alkaa olla tungosta, ja Ebba ohjaa meidät lempeästi olohuoneeseen auttamaan pöydän kattamisessa. Siirrämme pöydän huoneen keskelle ja avaamme lisälevyt saadaksemme pöydälle lisää pituutta.
Ebba laittaa Billie Holidayn levyn vanhaan levysoittimeen ennen kuin palaa keittiöön. Seuraan kysyäkseni tarvitseeko hän apua ruuan kanssa. Apua hän ei tosiaankaan tarvitse: Ebban taitavissa käsissä lautaset täyttyvät erilaisissa vihanneksista, riisistä, nuudeleistä ja jostakin herkullisesta ruoasta, jonka seasta erotan cashew-pähkinöitä ja sieniä.
Viimeisinä saapuvat Nematullah Rohid ja Murtaza Bigzada. Parikymppiset sinkkumiehet tutustuivat Tukholmassa paettuaan Afganistanista. Rohid tuntee Ebban kielikurssilta, ja hänen syvät ruskeat silmänsä loistavat kun he tervehtivät toisiaan lämpimästi. Ebba kiusoittelee Rohidia eksymisestä, ja Rohid esittää miten he Murtazan kanssa kurkistelivat ikkunoista tarkistaakseen ovatko löytäneet Ebban asunnon. Murtaza tuhahtaa ja ravistelee päätään kuin koomikkoparin vakavampi osapuoli. Hänen leveät kasvonsa sekä mantelinmuotoiset silmänsä kuvastavat niin ihailua kuin paheksuntaakin.
Ebba kutsuu meidät kaikki päivällispöytään. Istun Murtazan viereen ja vastapäätä Rohidia, joka haluaa itseään kutsuttavan sukunimellään. Rohid kertoo viettäneensä myöhäisteinivuotensa kääntäjänä Amerikan armeijalle. ”Siksi minun piti lähteä Afganistanista. Taliban kohdisti vihansa minunlaisiini ihmisiin. Pelkäsin henkeni edestä ja käytin kaikki keinot päästäkseni Eurooppaan; ajoin, kävelin, ja jopa uin matkan aikana,” hän sanoo.
Rohid suuntasi Ruotsiin kuultuaan maan suvaitsevasta maahanmuuttolinjasta. ”Kun saavuin Tukholmaan vuonna 2013, eksyin ja kysyin eräältä naiselta kulkuohjeita. Hän hymyili ja tarjoutui ostamaan minulle hampurilaisen. Se oli ensimmäinen kerta, kun sain Euroopassa osakseni sellaisen hymyn.”
Ensimmäiset seitsemän kuukautta Ruotsissa Rohid vietti turvapaikkaleirillä ilman rahaa tai papereita. Rohidin puhuessa Ebba on kantanut pöydän täyteen ruokaa, välillä keskeyttäen tarinan kertoakseen ruoasta ja kehottaakseen meitä ottamaan sitä. Nyt, istuttuaan itse lopultakin alas, hän kehottaa Murtazaa kertomaan oman tarinansa.
Murtaza sanoo lähteneensä kotoaan saadakseen paremman elämän Ruotsissa. Nyt hän opiskelee liikekirjanpitoa ja toivoo jonain päivänä perustavansa yrityksen, joka toisi Ruotsin ja Afganistanin lähemmäs toisiaan. Rohidin tarttuva leikinlasku ja eloisa juttelu keventää tunnelmaa pöydän ympärillä. Ebba kaataa viiniä niille, jotka sitä haluavat, ja teetä muille. Kohotamme maljan toisillemme ruotsalaisella lausahduksella, ”skål,” ja jutustelemme vieraasta seurusteluetiketistä, Tukholman yöelämästä, ja siitä pitäisikö maahanmuuttajien alkaa pukeutua kuin syntyperäiset asukkaat.
Ebba katoaa keittiöön vain ilmestyäkseen uudelleen jälkiruuan kera. ”Ruotsalainen marenki,” hän sanoo, pidellen astiaa jossa on sekoitus marenkia, vaniljajäätelöä, kermavaahtoa, banaania ja suklaakastiketta. Resepti on Ebban mukaan tyypillisen ruotsalainen. Kukaan ei kieltäydy herkusta, ja keskustelu siirtyy rakkaimpiin kansallisruokiin. Sitten väistämättä siihen mitä Rohid ja Murtaza kaipaavat kotoaan. Rohid muistelee riipaisevia hetkiä Afganistanin sodasta ja kertoo työstävänsä rasismin vastaista tarinankerrontaprojektia Fryshusetin nuorisokeskuksen kanssa Tukholmassa, missä hän puhuu nuorille kokemuksistaan.
Iltakymmenen jälkeen Billie Holidayn ääni hiipuu levysoittimen suhinaksi. Ebban energiakin tuntuu hupenevan, ja vierailla on kuin sanaton sopimus siitä että on aika lähteä. Ebba halaa meitä kaikkia ja kieltäytyy tarjouksestani auttaa tiskaamisessa. ”Se voi odottaa”, hän sanoo. Osa hänen lämmöstään jää ympärilleni kun napitan takkini kiinni suojaaman illan viileydeltä. Kulkiessani kadulla mietiskelen maahanmuuttajien ahdinkoa.
”Illastaminen ruotsalaisten kanssa auttaa minua tuntemaan itseni ihan tavalliseksi,” kuului Rohidin osuva huomautus. Päivällinen päivällisen perään auttaa monia muitakin tuntemaan olonsa kotoisammaksi uudessa kotimaassaan.
Ebban aloite on levinnyt Tukholmasta muihin ruotsalaisiin kaupunkeihin ja myös Sveitsiin, Itävaltaan ja Saksaan. Ebba on antanut sille nimeksi United Invitations (Yhdistyneet kutsut).