Pakko-oireisesta häiriöstä (OCD) kärsii jossain vaiheessa elämäänsä noin 1,6 prosenttia ihmisistä. Pahimmillaan häiriöllä voi olla tuhoisia vaikutuksia potilaan toimintakykyyn, ihmissuhteisiin ja elämänlaatuun. Valitettavasti useassa tapauksessa ongelmaa ei tunnisteta, jolloin se jää hoitamatta.
Yksinkertaisesti sanottuna pakko-oireisesta häiriöstä kärsivä kamppailee mieleen tunkeutuvia, ahdistavia pakkoajatuksia eli obsessioita vastaan, joita hän yrittää vaimentaa tai torjua, yleensä suorittamalla toistuvia pakkotoimintoja eli kompulsioita. OCD on mahdollista todeta joko pakkoajatusten tai pakkotoimintojen perusteella, mutta yleensä esiintyy niitä molempia. Jotta oireet täyttäisivät sairauden tunnusmerkit, niiden täytyy olla tarpeeksi paljon aikaa vieviä, ahdistavia tai haittaavia.
Pakkoajatusten tarkempi sisältö vaihtelee. Joku voi pelätä jättävänsä lieden vahingossa päälle, toinen voi olla huolissaan ympäristönsä puhtaudesta, ja kolmannella voi olla toistuvia ajatuksia itsensä vahingoittamisesta. Pakkotoiminnoilla reagoidaan kyseisenlaisiin ajatuksiin usein järjenvastaisesti tai liioitellusti. Joku voi esimerkiksi jatkuvasti suorittaa kolmen toiston sarjaa, jolloin hän lähtee ulos, palaa takaisin sisään ja tarkastaa lieden ennen kuin hän lopulta voi lähteä päivän askareisiin.
Pakko-oireet voivat olla haaste terapeutille
Pakkotoiminnot tarjoavat vain väliaikaista helpotusta niiden taustalla oleviin ahdistuksen syihin. Kognitiivisella käyttäytymisterapialla (CBT) taas pyritään tähtäämään ongelman ytimeen. Terapiaa on saatavilla henkilökohtaisissa tapaamisissa sekä videoneuvotteluna, ja se voi auttaa potilaita tulkitsemaan häiritseviä ajatuksia uudella tavalla ja muuttamaan reagointiaan niihin. Monilla terapeuteilla ei kuitenkaan ole pakko-oireiseen häiriöön liittyvää koulutusta tai kokemusta. On tärkeää etsiä terapeutti, jolla niitä on.
Kognitiivisella käyttäytymisterapialla OCD:tä hoidetaan altistamalla potilasta tilanteille, joista hänellä on pakkoajatuksia – altistus tapahtuu joko oikeasti tai mielikuvituksessa. Tavoitteena on totuttaa potilas niihin ja saada hänet kokemaan, että ajatuksiin liittyvä ahdistus menee lopulta ohi myös ilman pakkotoimintoja. Kyseistä terapiamuotoa kutsutaan nimellä altistus ja reagoinnin esto, eikä se ole aina helppoa: 20 prosenttia potilaista lopettaa terapian ennen aikojaan.
Monet niistä, jotka jatkavat terapiaa saavat kuitenkin huomattavaa helpotusta. ”Lisätuki voi auttaa pysymään siinä mukana”, sanoo britannialaisen tukitoimia tarjoavan ja neuvontapuhelinta ylläpitävän OCD Action -järjestön tiedottaja Olivia Bamber. ”Sekin voi motivoida, kun kuulee tarinoita sellaisilta ihmisiltä, jotka ovat käyneet saman läpi menestyksekkäästi.”
Myös lääkityksellä voi olla vaikutuksensa: jopa 60 prosenttia OCD-potilaiden oireista helpottaa selektiivisillä serotoniinin takaisinoton estäjillä, eli SSRI-lääkkeillä. Jokainen SSRI-lääke on erilainen, joten kannattaa kokeilla useaa eri lääkettä, ennen kuin päättää hylätä ne tehottomina.
Kuten kaikkien lääkkeiden suhteen, myös SSRI-lääkkeiden kohdalla hyötyjä täytyy verrata lääkkeen aiheuttamiin sivuvaikutuksiin.
Pakko-oireet ja sopivat hoitomuodot
Vaikka tutkijat testaavat parhaillaan mahdollisia vaihtoehtoisia hoitomuotoja, kuten syväaivostimulaatiota, niiden sopivuudesta pakko-oireisen häiriön hoitoon ei ole vielä tarpeeksi näyttöä. Jos kognitiivinen käyttäytymisterapia, lääkityksellä tai ilman, ei paranna tilannetta tarpeeksi, toistaiseksi kannattaa ottaa yhteyttä toiseen terapeuttiin.
”Sen kuuleminen voi olla turhauttavaa”, Bamber sanoo. ”Mutta useampien terapiajaksojen läpikäyminen on yleistä ja normaalia.”
On monia syitä, miksi terapia voi epäonnistua ensimmäisellä kerralla: potilaan ja terapeutin välinen suhde ei ehkä ole täysin toimiva, tai terapeutilta voi puuttua tarvittava tieto ja tekniikat, joita OCD:n hoito vaatisi. Ei kannata menettää toivoaan; pakko-oireisen häiriön kuriin saaminen niin, ettei se enää häiritse jokapäiväistä elämää, on täysin realistinen tavoite.
Lue lisää:
7 kikkaa joilla aivot pysyvät terävinä
